Suomessa pyöräilyn suunnittelun onnistumista on totuttu mittaamaan yhdistettyjen kevyen liikenteen väylien määrällä. Viime vuosina on viimein havahduttu siihen, että mittari on väärä.
Ensinnäkin yhdistetty kevyen liikenteen väylä on huono ratkaisu. Pyöräily ja jalankulku pitää erotella. Polkupyörä on ajoneuvo ja kun erillistä väylää ei ole, on sen paikka ajoradalla.
Toiseksi jonnekin Peltolammin perälle rakennettu huono yhdistetty kevyen liikenteen väylä ei edistä pyöräilyä vaan lisää ristiriitoja kävelijöiden ja pyöräilijöiden välillä. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät ihmiset halua pyöräillä. Tampereella on 636 km kevyen liikenteen väyliä (2011). Kööpenhaminassa pyöräteitä on noin 400 km. Tampereella matkoista 4 % (2005) tehdään fillarilla, Kööpenhaminassa 37 %.
Tämä kertoo siitä, että ratkaisevaa on väylien laatu, ei määrä. Tampereella voitaisiin kohdistaa pyöräilyn määrärahat laatukäytävien rakentamiseen sekä keskustan alueen parantamiseen. Asuinalueille ei tarvita pyöräteitä joka tien varteen, vaan siellä pyöräily onnistuu helposti ajoradalla.
Koivistonkylässä sijaitseva Kivimäenkatu on hyvä esimerkki turhasta yhdistetystä kevyen liikenteen väylästä. Liikenne on hiljaista, joten ajoradalle sopisi hyvin polkemaan. Siellä olisi myös turvallisempaa, sillä autoilijan on risteyksissä helpompi nähdä ajoradalla kuin kevyen liikenteen väylillä kulkevat fillarit.
Matti Koistinen
